Eikös sitä aina sanota, että koira näyttää omistajaltaan? No, kolme koiraa omistavana ihmisenä on hieman vaikea ottaa tähän kantaa, varsinkin kun kaikki ovat täysin erinäköisiä. Ulkonäkö ei siis tässä kohtaa päde, mutta etsimällä etsiessä samoja luonteenpiirteitä lyötyy vaikka muille jakaa.
Nallea on helppo ajatella laiskana koirana. Sitä se ei kuitenkaan ole. Se on itseasiassa hyvin viisas koira, se ei kuluta turhaan energiaa asioihin, jotka kokee turhina. Silloin juostaan kun huvittaa, ja silloin juostaan muuten kovaa. Eri asia on saada se innostumaan jostain niin paljon, että se juoksisi. Tässä kohtaa voin sanoa olevani samanlainen. Lenkille lähteminen on joskus ylimaallisen vaikeaa ja tekosyitä löytyy vaikka muille jakaa, mutta sitten kun innostun lähtemään, tykkään kävellä ja se on omalla tavallaan rentouttavaa (niin rentouttavaa kuin kolmen sinne tänne säntäilevän korvattoman koiran kanssa voi olla). Nalle on myös todella jääräpäinen kun se keksii jotain mielestään tärkeää. Lentokoneille, oraville ja linnuille haukkumista ei lopeteta yhdellä käskyllä, jos sitten ollenkaan. Tässäkin suhteessa uskallan myöntää olevani hyvin samanlainen. Kun jotain saan päähäni, teen varmasti kaikkeni, että saan aivopestyä muut samalle kannalle. Ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, me molemmat rakastamme ruokaa ja herkkuja!
Hukka taas on ikuinen ilopilleri. Energiaa ja iloisuutta riittää aina. Ja paras tapa purkaa näitä molempia on joko minun naaman peseminen tai suoraan ylöspäin pomppiminen. Hukka on myöskin todella helposti innostuvaa sorttia ja se näkyy kyllä. Ja silloin kun minä innostun jostain asiasta, on parempi pysyä hetki hieman kauempana ja muistutella, että hengittääkin pitää. Helposti innostuminen näkyy yleensä juurikin paikallaan pomppimisena tai sitten typeränä iloisena virneenä, joka ei millään ota laantuakseen. Tätä tapahtuu myös melko usein, koska pitäähän elämän pienistä iloista ottaa kaikki ilo irti? Hukka on myöskin todella huomionkipeä. Aamupala pöydässä ei varmasti saa olla rauhassa, aina on joku tuijottamassa nappisilmillään suoraan silmiin ja tulisi varmaan istumaan tuolille pöydän ääreen jos annettaisiin lupa. Näistä kolmesta Hukka on selkeästi tottelevaisin ja nöyrin, tosin vain silloin kun sattuu kiinnostamaan. Kyllä ne korvat näyttää yllättävän helposti katoavan, jos jokin asia ei kiinnosta. Tähänkin pystyn samaistumaan. Joillakin tunneilla pyydettyjen asioiden tekeminen on täyttä pakkopullaa, mutta se riippuu täysin opettajasta. Hukka on kaikille todella ystävällinen, niin koirille kuin ihmisellekin ja kaikkia lähestytään häntä heiluen. Jos omistaisin hännän, tämä pitäisi varmasti paikkaansa myös minun kohdallani. Vaikka olenkin hieman varautunut vieraiden seurassa. Iloisuus tuppaa kuitenkin katoamaan hyvin nopeasti, jos totean ihmisen millään tapaa ärsyttäväksi. Tässä tapauksessa viileä välinpitämättömyys silloin tällöin kuulostaa tutulta.
Muutama kaverini on sanonut, että näytän aivan Kelmiltä. Itse en tätä yhdennäköisyyttä näe, mutta ilmeisesti tämä on sitten The Rotu minulle, kerta näytänkin Kelmiltä? Kelmi osaa olla halutessaan todella suloinen, mutta kyllähän siitä se piilotettu pahan pojan puoli löytyy. Kuulostaa hyvin tutulta. Vieraammille näytetään se kiltin tytön söpö hymy ja kohteliaisuus, kun taas kavereiden kanssa vitsaillaan joskus todella asiattomasti ja käyttäydytään hyvinkin etikettiin kuulumattomasti. Noin pieneksi koiraksi siitä lähtee aika hemmetin moinen ääni kun siitä siltä tuntuu. Itsekään en aina osaa puhua kovin hiljaa.. Joskus tulee sellainen hetki, että joutuu miettimään kuinka moni lähellä olevista ihmisistä kuuli mitä kaikkea sopimatonta päästin suustani kuuluvalla äänellä. Helposti innostuminen menee myös tämän koiran kanssa yksiin. Kelmin suhteen se rauhoittuminen ei kuitenkaan käy mitenkään nopeasti. En uskalla edes miettiä kuinka monta kertaa joudutaan seisomaan agilitykentällä viisi minuuttia ennen kuin mudi herra viitsii rauhoittua ja kuunnella.. Yhteisenä asiana mainittakoon kuvat. Tai niissä olevien ilmeitten julkaisukelpoisuus. Kelmi kyllä tykkää poseerata, mutta joskus menee hieman pieleen ja joutuu hetken miettimään mitä ihmettä koira oikein tekee kuvassa. Ilmeillä en minäkään kuvissa edusta, harvassa ovat ne kuvat jotka ovat ilmeen puolesta julkaisukelpoisia. Jääräpäisyys voidaan lukea myös tähän sarjaan. Joskus en voi tajuta kuinka kova pää koiralla oikeasti voi olla, että sinne ei mene asiat edes sadannella kerralla sanottuna. Tässä vaiheessa itsellä on mennyt ainakin sellaiset 80 kertaa hermot kun koira ei tottele ja löydämme itsemme huutamasta toisillemme eikä kumpikaan anna periksi. Kuin kaksi marjaa siis.
Huomasin, että tämä postaus on viideskymmenes, joten täytyi keksiä jotain hieman erilaista. So, here you go! Luntahan täällä ei enää ole, mutta toivotaan, että edes jouluksi saataisiin lunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti